AnttiJuhaniKasvio

Täydennyksiä virkamiesten analyysiin

Valtiovarainministeriö on julkaissut johtavien virkamiestensä ensi vaalikauden talous- ja hallintopolitiikan lähtökohtia erittelevän raportin Uudistuva, vakaa ja kestävä yhteiskunta. Parinsadan sivun mittainen teksti sisältää hyödyllisiä erittelyjä Suomen talouden ja julkishallinnon nykytilan taustoista ja eteen nousevista ongelmista. Kolmen asian kohdalla virkamiesten analyysi kaipaa kuitenkin mielestäni täydennystä.

Suomi entisenä uuden teknologian kärkimaana

Raportti kuvaa, miten Suomi on ottanut pitkällä aikavälillä kiinni muita kehittyneitä teollisuusmaita sekä miten investoinnit osaamiseen ja tutkimukseen ovat edistäneet tuottavuuden kasvua. Siinä ei kuitenkaan kiinnitetä riittävästi huomiota siihen, miten nopeasti Suomi nousi 1990-luvulla Nokian menestyksen vauhdittamana maailmanlaajuisten arvonlisäysketjujen huipulle ja miten rajusti olemme tulleet sen jälkeen alaspäin.

Tiivistetysti kyse on siitä, että taloudelliset toiminnot verkottuvat nykyisin ympäri maailman. Arvon tuotanto jakautuu hyvin epätasaisesti niin, että innovaatioketjujen alkupäähän sijoittuvat korkeaa osaamista edellyttävät toiminnot tuottavat monin verroin enemmän arvoa kuin rutiiniluontoiset valmistustoiminnot tai yksinkertaiset palvelutehtävät. Korkean osaamisen toimintoihin keskittyvät kansantaloudet pystyvät siksi saavuttamaan paljon korkeamman elintason kuin kansainvälisen työnjaon alemmille portaille sijoittuvat maat.

Entinen metsäteollisuusmaa Suomi nousi pari vuosikymmentä sitten vauhdilla OECD-maiden kärkimaiden joukkoon sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan suunnatuilla panostuksilla että viennin teknologisella tasolla mitattuna. Korkeateknologisten tuotteiden osuus Suomen teollisuustuotteiden viennistä nousi parhaimmillaan pitkälti yli kahdenkymmenenviiden prosentin, jolloin teollisuusmaista edellemme sijoittuivat vain Irlanti, Etelä-Korea, Israel, Alankomaat, USA ja Englanti. Asemamme pysyi vahvana viime taantuman kynnykselle saakka, jolloin Nokia koki täystyrmäyksen maailman älypuhelinmarkkinoilla. Tämän jälkeenkin Suomi on kyllä käyttänyt OECD-maiden keskitasoa enemmän resursseja tutkimus- ja kehitystoimintaan, mutta korkeateknologisten tuotteiden vientiosuudella (7,75 % vuonna 2017) mitattuna olemme pudonneet Romanian ja Puolan kaltaisten häntäpään vartijoiden joukkoon.

Korkeateknologisten tuotteiden tavaravientiosuutta kuvaava yksittäinen prosenttiluku ei tietenkään kerro koko totuutta, johon kuuluu myös Suomen kohtuullisen reippaasti kasvanut osaamisintensiivisten palvelujen vienti. Ikäväksi tosiasiaksi kuitenkin jää, että Suomi on palannut jälleen hankkimaan vientitulonsa pääasiassa keittämällä sellua, kokoamalla saksalaisten suunnittelemia autoja ja laivoja sekä myöntämällä kaivosoikeuksia kansainvälisille raaka-ainefirmoille. Työn tuottavuuden kasvu on tämän takapakin seurauksena jämähtänyt lähes paikoilleen, eikä toteutunut kehitys tarjoa läheskään samoja palkanmaksumahdollisuuksia kuin aiempi asemamme korkean osaamisen yhteiskuntana. Vaikka Suomi on viime aikoina vahvistanut kansainvälistä kilpailukykyään muita hitaammalla työkustannusten kohoamisella, sopeutumisprosessi ei ole edennyt vielä läheskään päätepisteeseensä. Uhkien hahmottamiseksi kannattaa tarkistaa, millaisia palkkoja nykyisissä kilpailijamaissamme Puolassa ja Romaniassa maksetaan.

Negatiivisten kehityskulkujen pysäyttäminen edellyttää, että pyrimme jatkossa takaisin kohti kansainvälisen työnjaon kärkeä kehittämällä aktiivisesti korkean osaamistason toimintoja. Nopeasti pienentyvällä ja pahenevien ympäristöongelmien kuormittamalla planeetalla parhaat erikoistumisen mahdollisuudet löytyvät kestävän kehityksen liiketoiminnoista. Niiden rakentaminen onnistuu parhaiten, jos Suomi itse pyrkii määrätietoisesti lisäämään resurssitehokkuuttaan ja pienentämään ekologista jalanjälkeään.

Onko 75 prosentin työllisyysaste patenttiratkaisu ongelmiimme?

Suomessa vallitsee tuskin mistään muusta asiasta niin vahva konsensus yli puolue- ja eturyhmärajojen kuin tarpeesta nostaa nykyinen 72 prosentin työllisyysasteemme lähemmäs muissa Pohjoismaissa vallitsevaa tasoa. Valtiovarainministeriön virkamiehet täsmentävät tavoitteeksi 100 000 työpaikkaa ja 75 prosentin työllisyysasteen vuoteen 2023 mennessä. Tämän uskotaan vähentävän julkisen talouden kestävyysvajetta parilla miljardilla eurolla.

Mahdollisimman monille työikäisille suomalaisille kannattaa todella avata väylä aktiiviseen työelämään sekä tätä kautta päästää heidät kokemaan itsensä tarpeelliseksi, turvaamaan toimeentulonsa ja osallistumaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen. Samalla me vältymme monilta ihmisten syrjäytymisen mukanaan tuomilta ongelmilta ja niiden hoitamisen aiheuttamilta kustannuksilta. Tässä mielessä työllisyysasteen kohottaminen on erittäin järkevä tavoite.

Samaan aikaan kannattaa kuitenkin muistaa, että ihminen luokitellaan työlliseksi jo hänen tehtyään tutkimusviikon aikana yhden tunnin ansiotyötä. Ilman sitäkin pääsee mukaan, jos on esimerkiksi sairaslomalla mutta silti työsuhteessa eikä loma ole jatkunut kovin pitkään. Siksi esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan kannalta oleellisempi mittari on kansantaloudessa tehtyjen ansiotyötuntien määrä.

Tässä puolestaan vastaan tulee se, että organisaatioiden tuloksellisuuden kannalta työn tuottama tosiasiallinen arvonlisäys on noussut paljon tärkeämmäksi tekijäksi kuin töissä vietettyjen tuntien määrä. Siksi organisaatiot pyrkivät mahdollisimman joustavaan työllistämiseen, ja joustoja – toki monesti toisenlaisia – tarvitsevat myös monet ihmiset voidakseen sovittaa työn ja muun elämän paremmin toisiinsa. Nopeasti kehittyvä alustatalous tarjoaa uusia mahdollisuuksia työn tarvitsijoiden ja sen suorittajien joustotarpeiden yhteensovittamiseen. Monissa projektimaisissa töissä ihmiset joutuvat tekemään myös paljon maksamattomia työtunteja valmistellessaan erilaisia tarjouksia ja projektisuunnitelmia, joista vain osalle onnistutaan saamaan rahoitus.

Siten vaikka yhteiskunnan ja yksilöiden kannalta työllisyysasteen ja ansiotyötuntien määrän nousu tuntuu järkevältä, organisaatioita ei ole helppo saada tarvitsemaan sen edellyttämää lisätyöpanosta. Lisäksi kannattaa ottaa huomioon, että työllisyysasteen noustua 72 prosenttiin parhaat osaajat ovat jo pitkälti työllistettyjä. Siksi kolmen prosentin työllisyysasteen lisäys tuskin onnistuu ilman laajoja yhteiskunnan tukitoimia. Ja kun niiden aiheuttamat kustannukset otetaan huomioon, tuo lisäys ei enää pienennä kestävyysvajetta kahdella miljardilla eurolla, vaan vaikutus jää vähäisemmäksi.

Onko maakunta- ja soteuudistuksen pikainen toteuttaminen hallituksen esittämässä muodossa välttämätöntä?

Valtiovarainministeriön virkamiesten mukaan ”hallituskauden vaihtuessa on varmistettava maakunta- ja sote-uudistuksen toteutuksen jatkuvuus sekä toimeenpanon riittävä resursointi ministeriöissä ja maakunnissa”. Tätä tarvitaan, ”jotta uudistuksen voimaantulo ei perusteettomasti pitkity”.

Vain muutamaa sivua aiemmin virkamiehet esittävät kuitenkin huolensa siitä, miten Suomen eri alueet ”eriytyvät ja erilaistuvat voimakkaasti toisistaan väestökehityksen, palveluiden järjestämisen ja elinvoimaisuuden suhteen”. Virkamiehet puhuvat tässä yhteydessä kunnista, mutta saman huolen voi esittää myös hallituksen havittelemista kahdeksastatoista maakunnasta, joille aiotaan sälyttää päävastuu soteuudistuksen toteuttamisesta.

Tosiasiahan on, että kaavailtujen maakuntien koot vaihtelevat Uudenmaan kohta kahta miljoonaa lähentelevästä asukasluvusta pienimpien maakuntien alle sataan tuhanteen. Erot maakuntien taloudellisessa ominaispainossa vaihtelevat vielä enemmän, ja molemmilla ulottuvuuksilla erojen odotetaan kasvavan tulevaisuudessa. Valtiovarainministeriön virkamiesten olisi toki hyviin epäkorrektia lähteä julkisesti kapinoimaan istuvan hallituksen esityksiä vastaan, mutta logiikkaa käyttäen voidaan havaita hallituksen esityksen valtava valuvika, joka on syytä korjata vielä ennen uudistuksen varsinaiseen toteutusvaiheeseen siirtymistä. Jos prosessi sen seurauksena hiukan hidastuisikin, tulee varmasti halvemmaksi rakentaa kerralla oikein kuin rakentaa ensin väärin ja sitten uudestaan oikein.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän eskotnurminen kuva
Esko Nurminen
Käyttäjän NikoKaistakorpi kuva
Niko Kaistakorpi

Hyviä näkökulmia. Osaamisen ja meille tärkeän viennin osalta pitäisi myös enemmän käydä keskustelua kotimaisen arvonlisäyksen osalta. Se kun on korkeimmillaan palveluviennissä, suuri osa siitä vaatii korkeaa osaamista.

Palveluviennin kasvu on ollut merkittävää ja tilastot osoittavat sen merkityksen olleen jopa arvioitua suurempaa. Palveluviennin arvo kokonaisviennistä on jo noin kolmannes ja kotimaisesta arvonlisäyksestä se on jo suurempi.

VATT:in tiedotteessa kerrotaan kuinka Nokian romahdus vei lyhyessä ajassa viisi miljardia euroa, eli kymmenen prosenttia viennin kotimaisesta arvonlisäyksestä, muta tämä korvautui jo muutamaa vuotta myöhemmin palveluiden viennistä saatavan arvonlisäyksen vielä suuremmalla kasvulla.

Kirjoitin tästä muutama kuukausi sitten blogin.

http://nikokaistakorpi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/25...

Meillä tuijotetaan liikaa tavaravientiä ja sen kuvitellaan olevan se ainoa viennin mittari - se paljonko menee autoja tai sellua. Tavaraviennissä mitataan esim vietävän mersun koko arvoa, mutta ei huomioida sitä, että kotimainen arvonlisäys on 15 prosentin luokkaa, kun kaikki osat tuodaan tänne jne.

Näitä pitäisi miettiä myös työllisyyden kannalta, paljonko menee rahaa jonkun vanhan toimialaan tunkkaamiseen tuilla vs se, että lähdetään ennemmin uusiin, joihin myös syntyy työapikkoja vanhojen tilalle.

Meillä tuetaan liikaa pysähtyneisyyttä.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Korkean osaamisen toimintoihin keskittyvät kansantaloudet pystyvät siksi saavuttamaan paljon korkeamman elintason - ja siten kuluttamaan enemmän.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset