AnttiJuhaniKasvio

Byrokratia soten kimpussa

Brittiantropologi David Graeber erittelee pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan ”The Utopia of Rules: On Technology, Stupidity, and the Secret Joys of Bureaucracy” aidon kiinnostavasti sitä tapaa, jolla byrokratia nykyisin pyrkii hallitsemaan kaikkea elämäämme.

Vallitsevasta näkemyksestä poiketen Graeber ei pidä markkinoita ja byrokratiaa toistensa vastakohtina, vaan pikemmin saman kolikon eri puolina. Nykyaikainen markkinatalous voi toimia tehokkaasti vain tarkkaan säännellyissä ympäristöissä, ja suuret korporaatiot ovat byrokraattisen ohjauksen malliesimerkkejä kaikialle ulottuvine ja lähes reaaliaikaisine seuranta- ja raportointijärjestelmineen.

Graeber ei myöskään usko Max Weberin tavoin mahdollisuuteen erottaa arvot ja keinot siististi toisistaan niin, että neutraalit byrokratiat voisivat palvella tehokkaasti mitä hyvänsä tavoitteita. Jo uusia toimintoja suunniteltaessa eri tahot pyrkivät muovaamaan ratkaisut intressiensä mukaisiksi. Arjen toiminnassa puolestaan byrokraattsten organisaatioiden edustajat tekevät koko ajan arvovalintoja päättäessään esimerkiksi siitä, ovatko heidän kulloisetkin asiakkaansa vallitsevien sääntöjen puitteissa oikeutettuja jonkin etuuden saamiseen.

Varsinainen jännite vallitsee Graeberin mukaan inhimillisen elämän todellisen rikkauden ja monimuotoisuuden sekä hyvin lattean todellisuuskuvan varassa toimivien byrokratioiden harjoittaman mielivallan välillä. Byrokratia jyrää yleensä omat tulkintansa lävitse niin, että elävien ihmisten osaksi jää häviäminen, nöyryytetyksi tuleminen tai täydellinen mukautuminen byrokratian heille tarjoamaan muottiin.

Kirjan lukeminen synnyttää vastustamattoman halun kokeilla, miten sen viitekehys soveltuu rakkaan sote-uudistuksemme tulkintaan.

Periaatteessa järkevä uudistus

Vaikka kunnat ovat pitkään vastanneet Suomessa sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjoamisesta kansalaisille, palvelujen laadussa, saatavuudessa ja toimintojen tehokkuudessa on nykyisin paljon eroja. Myös kustannukset ovat karkaamassa käsistä väestön ikääntymisen ja palvelutarpeiden kasvun seurauksena.

Siksi tuntuu periaatteessa aivan järkevältä siirtää sosiaali- ja terveyspalvelut Ruotsin tapaan hieman isompien yksiköiden vastuulle. Yhtä järkevältä tuntuu yhteiskunnan keskittyminen päättämään siitä, mihin palveluihin kansalaiset ovat oikeutettuja ja paljonko niiden järjestämiseen voidaan kohdistaa reasursseja. Tällöin kansalaiset voivat itse päättää nykyistä vapaammin, keneltä he haluavat saada nuo palvelut.

Palveluntuottajien kilpaillessa asiakkaista niillä on selvä tarve kehittää palvelujen laatua ja toiminnan tuottavuutta. Varsinkin pidemmällä aikavälillä kilpailun voidaan olettaa johtavan toimintojen tähänastista nopeampaan kehittymiseen.

Poliitikkojen kaappaama hanke

Poliittisten päättäjien olisi varmasti ollut alun perin viisasta tyytyä määrittelemään vain sote-uudistuksen päälinjat ja osoittamaan sen toteuttamiseksi käytettävät resurssit. Tämän jälkeen yksityiskohtaisten ratkaisujen suunnittelu oltaisiin voitu jättää ammattilaisille. Tästä poiketen kuitenkin poliittinen eliittimme on kasvattanut uudistuksen hallituskaudesta toiseen jatkuvaksi mammutimaiseksi prosessiksi, johon jokainen haluaa jättää oman puumerkkinsä. Nykyinen vastuuministeri suorastaan uhkuu intoa toimia hankkeen päämannekiinina.

Kissanhännänvedon tuloksena meille tulee kahdeksantoista sote-aluetta ilman, että kukaan osaisi sanoa miten juuri tuo määrä ja aluejako olisivat tarkoituksenmukaisimpia. Palveluntuottajia aiotaan kilpailuttaa, mutta kukaan ei vieläkään tiedä, miten laajasti, milloin ja millä tavoin. Yhtä hämärän peitossa on, millaisia valinnanmahdollisuuksia kansalaiset tulevat todellisuudessa saamaan. Eri intressitahot vahtivat asemiaan viimeisiä ratkaisuja viilattaessa, ja niiden suhteellinen painostusvoima ohjaa kompromissien muotoutumista.

Nyt on edessä kahdeksantoista uuden sote-byrokratian pystyttäminen. Oleellinen osa avainhenkilöiden nimityksistä on jo tehty, vaikka hallintoelinten vaalit ovat vasta edessä.

Entä arki?

Sote-alueiden alkaessa toimintansa niillä on niskassaan hallitusohjelman lupaus palvelujen tehostumisen myötä saavutettavista miljardien kustannussäästöistä. Niinpä organisaatiot palkkaavat avukseen kasvavan määrän byrokraatteja, joiden tehtävänä on suunnitella prosessit mahdollisimman virtaviivaisiksi sekä samalla valvoa, ettei kukaan ammattilainen tuhlaa liiaksi aikaansa yksittäisten asiakkaiden ongelmiin. Uudet tietojärjestelmät pakottavat ammattilaiset käyttämään kasvavan osan ajastaan niiden käytön opiskeluun, sovelluksiin jääneiden bugien aiheuttamien ongelmien ratkomiseen ja tietojärjestelmien toiminnan edellyttämään jatkuvaan raportointiin.

Tuloksena tulee olemaan koko joukko näennäistehokkuutta, paljon suurempi joukko työhönsä turhautuneita ja uupumisen partaalla olevia sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia sekä valtavasti suurempi joukko kansalaisia, jotka jäävät vaille kipeästi tarvitsemiaan palveluita. Eniten kärsivät kansalaiset, joilla ei ole varaa ostaa palveluita rahalla tai joilla ei ole keinoja pakottaa palveluapparaattia reagoimaan tarpeisiinsa. Ja kun ongelmia havaitaan, palkataan luonnollisesti yhä lisää byrokraatteja etsimään ratkaisuja niihin.

Onko kehitykselle vaihtoehtoa?

Sote-uudistus on joutunut jo niin pitkälle byrokratian nielaisemaksi, että kehityksen perussuunta ei liene enää muutettavissa. Päiväunissaan voi kuitenkin palauttaa mieleensä sen, mistä hyvät sosiaali- ja terveyspalvelut on varsinaisesti tehty. Siihen tarvitaan ennen kaikkea osaavia ja ammattinsa etiikan sisäistäneitä lääkäreitä, hoitohenkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Heillä on oltava käytettävissään riittävästi aikaa asiakkaidensa tavoittamiseen ja heidän ongelmiinsa perehtymiseen. Lisäksi heillä on oltava käytettävissään riittävät rersurssit ja välineet toimivien ratkaisujen tarjoamiseksi asiakkaille. Kansalaisilla pitää puolestaan olla mahdollisuus kääntyä ammattilaisten puoleen silloin, kun he ovat todellisen avun tarpeessa. Palvelussa on kyse ennen kaikkea inhimillisestä kontaktista, johon sekä palvelun tarvitsija että sen antaja osallistuvat omine jäljentämättömine resursseineen.

Toki kohtaamiset täytyy organisoida ja resurssoida, toiminnassa vaaditaan omat pelisääntönsä ja sitä on pyrittävä tehostamaan koko ajan muun muassa digitalisoinnin mahdollisuuksia hyödyntäen. Mutta sillä on iso merkitys, kehitetäänkö sosiaali- ja terveyspalveluja ydinprosessit edellä ja niiden ehdoilla, vai jatketaanko kehittämistä niin vahvan byrokratiavetoisesti kuin sotessa on tähän mennessä tapahtunut. Tämän ainakin olen Graeberin ajatuksia lukiessani oppinut. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset