Putinin linja

Presidentti Putin valitaan lähes vuorenvarmasti runsaan neljän kuukauden kuluttua Venäjän presidentiksi vuosiksi 2018-2024. Mutta mikä on se linja, jota hän tulee toteuttamaan?

Putinin noustessa valtaan monet toivoivat hänen osoittautuvan uudistushenkiseksi poliitikoksi, joka pyrkisi luomaan normaalit suhteet länteen. Näin Venäjä pääsisi yhdessä länsimaisten yritysten kanssa modernisoimaan maan taloutta ja hyödyntämään runsaita raaka-ainevarojaan kansalaisten hyvinvoinnin kasvattamiseksi.

Melko pian tuon harhakuvan takaa nousi kuitenkin esiin entinen KGB-upseeri, joka ei kaihda keinoja valtaan päässeen ryhmittymän asemien sementoimiseksi ja opposition kukistamiseksi, vaikka muodolliset demokratian kulissit halutaan säilyttää. Samalla Putin alkoi syyttää länsimaita Naton levittäytymisestä Venäjän länsirajoille ja yrityksistä puuttua maan sisäisiin asioihin muun muassa kansalaisjärjestöjen toimintaa rahoittamalla.

Georgian sodan jälkeen Venäjä ryhtyi suuntaamaan resurssejaan armeijan modernisointiin ja turvallisuuspalvelujen vahvistamiseen, ja ulkopoliittisissa esiintymisissään Putin julisti Venäjän valvovan etujaan valtioiden välisen kansainvälisen kanssakäymisen normaaleista pelisäännöistä riippumatta. Konkreettinen osoitus tästä saatiin Venäjän kaapattua Krimin ja otettua Itä-Ukrainan separatistialueet hallintaansa. Operaatio ajoi lännen ja Venäjän suhteet pohjalukemiin ja johti Venäjää vastaan suunnattujen pakotteiden käyttöönottoon.

Noihin aikoihin Putin alkoi hahmotella visioita heikon lännen tilalle nousevasta elinvoimaisesta euraasialaisesta sivilisaatiosta, joka korostaa länsimaisen liberalismin sijasta konservatiivisia arvoja ja vahvaa johtajuutta. Venäjä alkoi havitella takaisin niitä vaikutusalueita, joita sillä oli tsaarinvallan ja Neuvostoliiton suuruuden aikaisena suurvaltana. Tuossa vaiheessa Venäjällä ryhdyttiin rehabilitoimaan niin Stalinin kuin vallankumousta edeltäneen ajan slavofiilien mainetta.

Jyrkän länsimaalaisvastaisuuden ohella Putin on tarjoutunut toistuvasti länsimaiden yhteistyökumppaniksi islamistista terrorismia vastaan käytävässä taistelussa. Venäjä on pyrkinyt myös tukemaan oikeistopopulistisia ja ulkomaalaisvastaisia liikkeitä muun muassa USA:n ja Ranskan presidentinvaaleissa sekä solmimaan hyvät suhteet autoritaarisiin johtajiin Venezuelan Madurosta aina Egyptin al-Sisiin, Turkin Erdoganiin, Unkarin Orbániin ja Pohjois-Korean Kimiin saakka.

Vielä vähän aikaa sitten Venäjä näytti hakevan strategista kumppanuutta Aasian suurvaltojen Kiinan ja Intian kanssa vastapainona heikentyneille taloussuhteille länsimaiden kanssa. Todellisuudessa kuitenkaan Kiinan ja Venäjän suhteet eivät ole missään vaiheessa olleet erityisen lämpimät. Itse asiassa Venäjä suhtautuu pelolla kykyynsä puolustaa itäisiä alueitaan ja niiltä löytyviä luonnonrikkauksia jättimäisen naapurinsa resurssinälän puristuksessa.

Viime aikoina Venäjältä käsin onkin alettu tunnustella mahdollisuuksia uudenlaisen pohjoisten maiden yhteistyön rakentamiseksi ja niiden nauttimien etuoikeuksien puolustamiseksi eteläisten maiden kiihtyvää talouskasvua ja väestöpaineita vastaan. Muun muassa Vladislav Inozemtsev perusteli viime kuussa Financial Timesissa tällaisen yhteistyön etuja toteamalla, että USA:n, Kanadan, EU:n ja Venäjän muodostamat pohjoisen vyöhykkeen maat hallitsevat yli neljännestä maailman maakaasu- ja viidennestä öljyvarannoista. Niillä on 96 prosenttia maailman ydinaseista, 61 prosentin osuus maailman varustelumenoista ja ne tuottavat vajaat puolet maailman kokonaistuotannosta.

Kyse olisi siis suomeksi sanottuna eräänlaisen valkoisen miehen linnakkeen tai maailmanlaajuisen apartheid-järjestelmän pystyttämisestä muunrotuisia ja -uskoisia ihmisiä vastaan.  Pahoin pelkään tällaisten ajatusten löytävän tulevina vuosina paljonkin vastakaikua muun muassa Donald Trumpia ja Marine le Peniä äänestäneiden ja Suomessa Laura Huhtasaarta äänestävien ihmisten keskuudessa. Siksi uskon niiden määrittävän myös presidentti Putinin ajattelua ja politiikkaa hänen tulevalla presidenttikaudellaan.

Sitä en jaksa olla ihmettelemättä, kuinka kauan Merja Kyllönen vielä jaksaa puolustaa hyviä suhteita Venäjän johtoon ikään kuin jonkin sortin ”vasemmistolaisuutena”. Tämän junan luulisi menneen jo kauan sitten.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu