*

AnttiJuhaniKasvio

Pohjoinen yhteistyö Venäjän pelastuksena?

Moskovan Lomonosovin yliopiston professori ja kansainvälisten suhteiden tutkija Vladislav Inozemtsev julkaisi eilen Financial Timesissa Venäjän ja länsimaiden yhteistyömahdollisuuksia luotaavan mielipidekirjoituksen (ks. linkki), jonka takana voi olla myös Kremlin tarve uudenlaisiin strategisiin avauksiin.

Presidentti Putinin euraasialainen unelma

Krimin anastuksen ja sitä seuranneiden läntisten sanktioiden jälkeen presidentti Putin ryhtyi hehkuttamaan Venäjän roolia uuden ”euraasialaisen” sivilisaation rakentajana. Veltostuneen, vapaamielisyyden hapattaman ja demokratian halvaannuttaman lännen vastapainona hän tulisi nostamaan Venäjän elinvoimaiseksi, kulttuurisesti yhtenäiseksi ja vahvasti johdetuksi suurvallaksi, joka nousisi strategiseen avainasemaan läntisen maailman ja nousevien Aasian talouksien välillä. Jonkin aikaa Venäjä haki myös aktiivisesti kumppanuutta Kiinan kanssa saadakseen näin vahvemman selkänojan maan haastaessa sitä itseään voimakkaampaa USA:ta.

Kovin suuria voittoja Kreml ei ole kuitenkaan onnistunut saavuttamaan strategiansa toteuttamisessa. Toki Venäjä on saanut lähi-idässä lisää pelitilaa lähinnä länsimaiden jatkuvan tunaroinnin ansiosta, mutta maan talous on osoittautunut suurvaltapyrkimyksiä ajatellen aivan liian heiveröiseksi ja sisäänpäinkääntyneeksi. Kiina on kiinnostunut Venäjän raaka-aineista ja sotilasteknologiasta, mutta muutoin kiinalaiset eivät juuri arvosta sen paremmin venäläistä osaamista kuin työmoraaliakaan. Kreml puolestaan on alkanut entistä enemmän pelätä väestöltään ja taloudeltaan monikertaisesti Venäjää suurempaa ja myös sotilaallisesti koko ajan vahvistuvaa naapuriaan.

Ulkopoliittisesti Venäjää ja Kiinaa on etäännyttänyt toisistaan erilainen suhtautuminen Pohjois-Korean johdon ydinasehankkeisiin. Kiina on todella hermostunut Kim Yong-unin alati pahenevan uhittelun aiheuttamasta epävakaisuudesta maan rajoilla, kun taas Kreml näyttää jopa nauttivan sen USA:lle aiheuttamasta kiusasta. Venäjä on saattanut käytännössä myös hieman avittaa Pohjois-Koreaa ydinaseohjelman eteenpäinviemisessä. Mutta Kim Yong-unin johtama Pohjois-Korean jääminen Venäjän tärkeimmäksi euraasialaiseksi liittolaiseksi ei ole ihan sitä, mitä presidentti Putin alun perin unelmissaan tavoitteli.

 Uusi suunta pohjoiseen?

Tähän ongelmaan Inozemtsev tarjoaa ratkaisuna aktiivista pyrkimystä USA:n ja Venäjän välisten suhteiden parantamiseen sekä näiden maiden johdolla tapahtuvaa uuden pohjoisen yhteistyön rakentamista. Hänen mukaansa molempien suurvaltojen juuret ovat eurooppalaisessa sivilisaatiossa, jonka edustajat lähtivät aikanaan asuttamaan Pohjois-Amerikkaa lännessä ja Siperiaa idässä.

Inozemtsevin laskelmien mukaan viime vuonna ”pohjoisen vyöhykkeen” maat – USA, Kanada, EU ja Venäjä – hallitsivat yli neljännestä maailman maakasu- ja viidennestä öljyvarannoista. Niillä on yksinoikeus arktisen alueen ja sen luonnonvaraesiintymien hallintaan, 96 prosenttia maailman ydinaseista ja 61 prosentin osuus maailman sotilasmenoista. Niiden osuus maailman kokonaistuotannosta oli 48 prosenttia ja noin kaksi kolmannesta kaikista rekisteröidyistä patenteista. Pohjoisen asukasmäärä on noin miljardi ja sen maa-ala kattaa 27 prosenttia maailman yhteenlasketusta maa-alasta.

Kirjoittaja lupailee Venäjän nykyisen kansalliskonservatiivisen eliitinkin olevan taivuteltavissa uuden pohjoisen yhteistyön taakse, koska se on turhautunut nykyisestä vastakkainasettelusta ja pelkää etelän suunnasta tulevia taloudellisia ja väestöllisiä paineita.

Onko strategialla toteutusmahdollisuuksia?

Häveliäisyyssyistä Inozemtsev ei lausu julki niitä todellisia syitä, joiden varaan hän rakentaa toiveet tällaisen yhteistyön toteutusmahdollisuuksista. Edellytyksenä on, että länsimaiden poliittista elämää nousee hallitsemaan pelko oman elämänmuodon säilymisestä muun maailman vaatiessa osuutta rajallisista luonnonvaroista ja etelän asukkaiden pyrkiessä muuttamaan entistä laajemmin joukoin kohti pohjoista. Maahanmuuttokriittisyys, islamofobia, taloudellinen protektionismi ja viime kädessä pyrkimys uuden maailmanlaajuisen apartheid-järjestelmän rakentamiseen voisivat nostaa oikeistopopulistiset puolueet valtaan länsimaissa ja luoda tätä kautta pohjan Inozemtsevin kaavaileman yhteistyön rakentamiselle Venäjän kanssa.

Ehkä tällaisen yhteistyön rakentamiselle olisi voinut rakentuakin jonkinlaisia edellytyksiä, jos Donald Trump ei olisi osoittautunut kaikinpuoliseksi flopiksi, Englannin Brexit-hanke ei olisi ajautunut nykyisenkaltaiseen umpikujaan ja jos oikeistopopulististen puolueiden kannatuksen kasvu olisi johtanut toisenlaiseen tulokseen esimerkiksi Ranskan presidentinvaaleissa.

Ilman uutta oikeistopopulismin nousuaaltoa tällaisten ajatusten aktiivisimmiksi kannattajiksi jäävät Pohjoismaisen vastarinnan taakse ryhmittyneet fanaatikot Pohjoismaissa ja Charlottesvillessä presidentti Putinin syntymäpäivänä mieltään osoittaneet uusnatsit ”Venäjä on ystävämme” -huutoineen. Toki uskon myös presidenttiehdokas Laura Huhtasaaren suhtautuvan lämpimästi ajatukseen Alaskasta Vladivostokiin saakka ulottuvasta pohjoisen liitosta etelää vastaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Inozemtsevin oppi on kovin samanlainen kuin Bannonin visio, jonka mukaan maailma on sivilisaatioiden välisen kamppailun näyttämö. Bannonin ruutuvihkossa valkoinen Pohjois-Amerikan, Euroopan ja Venäjän sekä Israelin väestö käy kamppailuaan enemmän tai vähemmän värivikaisia vastaan.

Venäjä todellakin joutuu tarkkailemaan Kiinaa ihan uudella silmällä. Monesti mainitaan, ettei USA olisi valmis aloittamaan 3. maailmansotaa Baltian tai Suomen takia. Kysynpä samoin: Olisiko Venäjä valmis siihen, jos Kiina lohkaisisi siltä alueita Siperiasta? Korean niemimaalla tapahtuva isompi aseellinen selkkaus voisi olla sellainen sauma, jota Kiina saattaisi käyttää hyväkseen.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset