*

AnttiJuhaniKasvio

Loppu järjettömyydelle

Ydinaseen kehittämisen tähtäävän Manhattan-projektin käynnistäminen vuonna 1939 vei ihmiskunnan kollektiivisen itsetuhon partaalle. Sen tuloksena suurvaltojen päättäjien yksi napinpainallus – tai minkä tahansa triviaalin syyn aiheuttama virhehälytys – riittää nykyisin käynnistämään ketjureaktion, joka pahimmillaan hävittää ihmiskunnan itsensä ohella myös kutakuinkin kaiken muunkin biologisen elämän maapallolta.

Kahdenlaista suvereniteettia

Ydinase jakaa nykyisin maailman maat kahteen luokkaan: niihin joilla se on ja joilla sitä ei ole. Ensinmainittuun ryhmään voidaan lukea väljästi tulkiten kaikki Nato-maat Yhdysvaltojen, Englannin ja Ranskan ydinaseiden ja sotilasliiton keskinäisten puolustussitoumusten ansiosta. Ydinasemaihin kuuluvat myös Venäjä, Kiina, Israel, Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea. Nämä maat joutuvat välttämään laajamittaisia aseellisia konflikteja keskenään molemminpuolisen totaalituhon välttämiseksi, kun taas vastaavia estoja ei ole ydinasevallan painostaessa ydinaseetonta maata.

Kahden kerroksen asetelma konkretisoitui muutama vuosi sitten Krimin kaappauksessa ja Ukrainan itäisten osien miehittämisessä. Vaikka suurvallat takasivat Ukrainan alueellisen koskemattomuuden maan luopuessa Neuvostoliiton hajottua sille jääneistä ydinaseista, lupauksella ei ollut mitään painoa länsivaltojen pelätessä Venäjän ydinaseiden muodostamaa uhkaa. Natoon kuulumattoman Suomen asema on yhtä haavoittuva, jos Kreml katsoo tarvitsevansa joskus jotakin meille kuuluvaa.

Painajaisen paluu

Kylmän sodan aikana maailma kävi toistuvasti ydinsodan partaalla. Näkyvimmin näin tapahtui Kuuban ohjuskriisin yhteydessä 1960-luvun alussa, mutta on myös ollut sekaannusten aiheuttamia vähältä piti -tilanteita, joista suurvallat eivät ole pitäneet ääntä julkisuudessa. Riskejä kasvattaa se, että tiedon tultua ohjusten mahdollisesta laukaisusta vastapuolen on reagoitava minuuttiaikataululla. Aika on näin lyhyt siksi, että viivyttelyn seurauksena voi olla omien ohjusasemien tuhoutuminen.

Ydinräjähdyksen synnyttämän sienipilven pelko laantui hieman Neuvostoliiton hajottua runsas neljännesvuosisata sitten. Yritykset kohti suurvaltojen ydinaseriisuntaa ovat kuitenkin kilpistyneet uusissakin asetelmissa erityisesti Venäjän haluttomuuteen, ja myös Donald Trump on alkanut uhota USA:n ydinaseistuksen modernisoinnilla. Viime vuosina Venäjä on pyrkinyt tietoisesti tehostamaan ydinaseuhkaansa ja samalla alentamaan ydinaseiden käytön kynnystä kehittämällä tavanomaisen kenttäsodankäynnin tukena käytettäviä taktisia ydinaseita.

Nyt ydinsodan uhka on tullut jälleen käsin kosketeltavaksi Pohjois-Korean onnistuttua ydinasekehittelyissään ja kahden epävakaan ja vaikeasti ennustettavan valtiojohtajan – Kim Yong-unin ja Donald Trumpin – ajauduttua eskaloituvaan sanasotaan keskenään. Vaikka kriisin todellinen selvittely tapahtuu muilla tasoilla, asetelma on oikeasti vaikea. Yhdysvalloilla on iso tarve estää Pohjois-Korean diktaattoria pääsemästä kiristämään pysyvästi sekä sitä itseään että sen liittolaisia ydinaseillaan ja sitä koskevalla tietämyksellä.

Sotilaallisesti USA kykenisi toki muutamassa tunnissa tuhoamaan oleellisen osan Pohjois-Korean asevoimista ja eliminoimaan maan johdon ilman kohtuuttoman suuriksi kasvavia omia menetyksiä. Etelä-Korealle diktatuuri ennättäisi kuitenkin aiheuttamaan valtavia tuhoja. Lisäksi Yhdysvaltojen yksipuolinen isku johtaisi lähes automaattisesti Kiinan mukaantuloon konfliktiin, ja se lisäisi oleellisesti myös Kremlin operatiivista liikkumavaraa. Konfliktin eskaloitumisen riskit olisivat siten erittäin suuret.

Järjellisten ratkaisujen etsintää

Näistä riskeistä tietoisena Etelä-Korean johto pyrkii kaikin keinoin etsimään neuvotteluratkaisua, jonka tuloksena Pohjois-Korea pitäytyisi ydinaseohjelmansa eteenpäinviemisestä. Lisäksi alueen humanitaarisiin ongelmiin halutaan helpotuksia. Keskusteluissa on ollut myös Korean miemimaan ja Japanin kattavan ydinaseettoman vyöhykkeen luominen sekä ydinasevaltojen sitoumus olla uhkaamasta aseillaan vyöhykkeeseen kuuluvia maita.

Eikö muidenkin ydinaseettomien maiden – Suomi mukaan luettuna – ole korkea aika tuoda esiin se eriarvoisuus ja maailmanlaajuinen turvattomuus, jonka yksittäisten maiden hallinnassa olevat ydinaseet synnyttävät? Eikö ydinasemaita tulisi painostaa kansainvälisen yhteisön valvonnassa toteutettavaan maailmanlaajuiseen ydinaseriisuntaan? Maaliin on päästävä ennen kuin ydinaseiden leviäminen riistäytyy kokonaan hallinnasta tai räjähdysten synnyttämä saastepilvi vie planeettamme kohti ydintalvea. Eikö yli seitsemän vuosikymmentä kestänyt venäläisen ruletin pelaaminen ole jo enemmän kuin tarpeeksi?

Mitään ei tapahdu tällä ulottuvuudella ilman maailmanlaajuisen kansalaisliikkeen aktiivista tukea. Kyynikot pitävät puuhastelua turhana, mutta todellisuudessa juuri tämänkaltainen kansalaisliike onnistui 1980-luvulla torjumaan uusien keskimatkan ohjusten sijoittamisen länsi-Eurooppaan. Tällä oli puolestaan iso vaikutus siihen henkisen ilmapiirin muutokseen itä-Euroopassa, joka lopulta johti rautaesiripun kaatumiseen. Se oli suuri saavutus, mutta tämän päivän tilanteen valossa näemme urakan jääneen puolitiehen. Miksemme nyt jatkaisi siitä, mihin tuolloin jäätiin?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset