Toivon jälkeen

Nuori yhdysvaltalainen senaattori piti demokraattien puoluekokouksessa vuonna 2004 puheen otsikolla ”the audacity of hope”, suomeksi ehkä jotakin sellaista kuin toivon rohkeus, pelottomuus tai uskaliaisuus. Idean otsikkoonsa senaattori sai seurakuntapastorinsa välittämänä G.F. Wattsin haavoitettua enkeliä kuvaavasta Hope-nimisestä taulusta (ks. kuva). Puhe nosti Barack Obaman uudeksi poliittiseksi tähdenlennoksi, ja tuo noste riitti kantamaan hänet aina maan uudeksi presidentiksi saakka. Toivon ilmapiiri huokui vahvana myös vuoden 2008 heinäkuussa Berliinissä, missä Obama sai suorastaan haltioituneen vastaanoton miljoonapäiseltä kuulijajoukoltaan.

Tänä päivänä Wattsin taulu vie ajatuksemme välittömästi Aleppon pommituksiin ja siihen passiivisuuteen, jolla Yhdysvaltojen johto seuraa sen silmien edessä tapahtuvia hirmutöitä. Aiemminhan Yhdysvallat antoi selkeästi tukensa arabimaissa viisi vuotta sitten alkaneelle demokraattiselle liikehdinnälle, ja Syyrian sisällissodan puhjettua presidentti Obama määritteli kemiallisten aseiden käytön siksi punaiseksi linjaksi, jonka ylittäessään al-Assadin hallinto saa varautua voimakkaaseen reaktioon Yhdysvaltojen taholta.

Reaktiota ei tullut, vaan sen tilalle tulivat presidentti Putinin aloitteesta käynnistetyt kansainväliset neuvottelut tilanteen rauhoittamiseksi. Rauhoittumisen sijasta konflikti kuitenkin jatkui edelleen ja mukaan tuli koko ajan uusia osapuolia. Venäjä yllätti Yhdysvallat lähettämällä omat sotavoimansa rintamalle ja kääntämällä taistelutilanteen al-Assadin juntan eduksi omilla massiivisilla pommituksillaan. Operaatiota on perusteltu terrorismin vastaisella sodalla, vaikka todellisuudessa Venäjän sotatoimet ovat suuntautuneet lähes yksinomaan demokraattista oppositiota vastaan.

Yhdysvaltojen kädettömyys on kannustanut Venäjää ja sen pystyssä pitämää al-Assadin junttaa entistä kuvottavampiin raakuuksiin etenkin Aleppon asukkaiden vastarinnan kukistamiseksi. Tämä tahraa koko ajan entistä pahemmin myös Yhdysvaltojen mainetta, mutta mitään ei ilmeisesti tule tapahtumaan ennen kuin Aleppo on lopullisesti raunioina ja loputkin siellä sinnitelleistä ihmisistä on ”neutraloitu”.

Toki ulkoministeri Kerry on ollut päivittäin puhelinyhteydessä venäläiseen kollegaansa vaatien taistelujen välitöntä lopettamista uhaten vetäytymisellä maiden välisestä yhteistyöstä jos näin ei tapahdu. Kuin pilkaten Kreml on ilmoittanut taistelujen lopettamisen sijasta aikovansa lähettää lisää taistelukoneita Syyriaan. Ulkoministeriön tiedottaja joutuu etsimään medioiden hiostamana etsimään koko ajan uusia meriselityksiä sille, mitä tuo vaatimus taistelujen ”välittömästä” lopettamisesta käytännössä tarkoittaa.

Ehkä parhaan selityksen tilanteelle saimme John Kerryn ollessa viime torstaina haastateltavana Washingtonissa järjestetyssä ideafoorumissa (ks. linkki). Kun haastattelija tiedusteli hänen politiikkansa peruslähtökohtia, hän totesi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan olevan intressien ja arvojen yhdistelmä. Kerry sanoi toivovansa että ne kävisivät yksiin, mutta niin ei aina tapahdu, vaan määrätyissä tilanteissa intressit ovat paljon merkittävämpiä kuin arvot. Näin hän sanoi olevan myös Syyriassa, vaikka ”ilmeisestikin siellä on kyse myös arvoista”.

Suomeksi sanottuna Yhdysvallat ei siis halua panna mitään likoon Aleppon katastrofin ehkäisemiseksi, koska maa ei näe itsellään olevan siellä mitään oleellisia strategisia etuja puolustettavanaan. Ja ehkä juuri sen opin presidentti Obama on saanut alkuperäisen puheensa jälkeen kuluneiden kahdentoista vuoden aikana, että Washingtonissa käytävä timantinkova valtapeli ei jätä tilaa millekään arvolähtöiselle toiminnalle, vaan kaikki pyrkivät puolustamaan omia intressejään mitään keinoja kaihtamatta. Ja tämä on myös se suunta, johon koko kansainvälinen järjestelmä on vauhdilla etenemässä.

Aleppolaisten kohtalokas virhe on siinä, että he eivät nähneet ajoissa siirtymistämme moraalin jälkeiseen aikaan. Ja sitä että moraalin kuollessa kuolee myös toivo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu