AnttiJuhaniKasvio

Vaihtoehtoja työn tulevaisuudelle

  • Työpanoksen ja 15-74 vuotiaiden määrän kehitys Suomessa 1965-2015
    Työpanoksen ja 15-74 vuotiaiden määrän kehitys Suomessa 1965-2015

Hallitus pyrkii elvyttämään kasvua ja nostamaan suomalaisten työllisyysasteen 72 prosenttiin. Perinteisen kasvu- ja työllisyysajattelun rinnalle on kuitenkin alettu nostaa viime aikoina uusia vaihtoehtoja. Esimerkiksi tästä käy kaksi tuoretta kirjaa, joista toisessa pohditaan prekarisoituvan työn problematiikkaa ja toisessa hahmotellaan uuden talousajattelun lähtökohtia. Huomatuksi tullessaan kirjat voivat virkistää tervetulleella tavalla meidän kapeille urille ajautunutta yhteiskuntapoliittista keskusteluamme.

Onko työn murros todellinen?

Useat nykykansalaiset kokevat elävänsä ison työn murroksen keskellä. Sen liikevoimina ovat suurten ihmismassojen virta työmarkkinoille kehittyvissä maissa, talouskasvun hidastuminen teollisuusmaissa sekä työvoiman tarvetta vähentävät teknologiset ja sosiaaliset innovaatiot. Elinkeino- ja ammattirakenteiden uudistuessa ihmiset joutuvat vaihtamaan ammatista toiseen, ja etenkin nuorten on entistä vaikeampi päästä vakinaiseen kokoaikatyöhön. Kasvava osa joutuu työskentelemään osa- tai määräaikaisesti, menemään vuokratyöfirman palvelukseen tai ryhtymään freelanceriksi. Lyhyesti sanottuna olemme siirtymässä prekaarin työn ja toimeentulon aikaan samalla kun instituutiot toimivat edelleen ikään kuin eläisimme vielä vanhassa maailmassa – toisin sanoen hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa työttömyys oli vähäistä ja valtaosa kansalaisista normaalityösuhteessa.

Jos joku on vielä ajatellut olevansa turvassa tämänkaltaisilta muutospaineilta, hallitus on ilmoittanut sosiaali- ja terveyspalvelujen ja valtion liikenneinfrastruktuurin yhtiöittämisestä sekä taksipalvelujen sääntelyn vähentämisestä. Yksityisellä puolella tehdään koko ajan uusia liiketoimintajärjestelyjä, joiden yhteydessä lakkautetaan kannattavuutensa menettäneitä toimintoja ja jäljelle jääviä tehostetaan muun muassa käyttämällä työvoimaa aiempaa joustavammin. Kilpailu pitää huolen siitä, että muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla.

Viime aikoina eräät tutkijat ovat kuitenkin muistuttaneet, että todellisuudessa tapahtunut muutos ei ole välttämättä ollut aivan yhtä rajua kuin meidän mielikuvissamme. Esimerkiksi samassa ammatissa pysyneiden osuus kaikista palkansaajista ei ole vähentynyt lainkaan viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana (Lehto 2015). Myös normaalityösuhteessa olevien osuus kaikista palkansaajista on pysynyt noin kolmessa neljäsosassa koko sen ajan kun asiasta on koottu tilastoja (Pärnänen 2015, Pyöriä & Ojala 2016).

Skeptikko voisi kysyä, ovatko ehkä paikasta vihreällä oksalla kilpailevat koulutetut nuoret vain onnistuneet pitämään omat erityisongelmansa näkyvillä niin hyvin, että kuvittelemme niiden koskevan myös paljon suurempaa osaa väestöstä? Vai onko työ muuttumassa epävarmemmaksi sellaisilla tavoilla, jotka eivät välttämättä näy vielä täydellä voimalla edellä kuvatun kaltaisissa mennyttä kehitystä kuvaavissa tilastoissa?

Itse olen valmis kallistumaan jälkimmäisen tulkinnan puolelle. Esimerkiksi ihmisten ammatissa pysyvyyden säilyminen muuttumattomana pitää todennäköisesti takanaan sekä koulutustason nousun myötä tapahtuneen ammatissa pysyvyyden lisääntymisen että elinkeino- ja ammattirakenteen muutosten synnyttämät tihentyvät ammatinvaihdokset. Jatkossa viimemainittujen merkitys todennäköisesti korostuu niin, että uravaihdosten yleistyminen alkaa näkyä selvemmin myös tilastoissa. Normaalipalkkatyö on puolestaan saattanut pysyä edelleen hallitsevana osin sen vuoksi, että suhdanteiden heikentyessä on karsittu ensin pois helpommin irtisanottavat eli epätyypillistä työtä tekevät. Alhainen tuottavuuden kasvu puolestaan juoruaa siitä, että työvoimaa on jätetty jonkin verran varalle uuden suhdannenousun toivossa.

Ehkä tärkein työn saannin lisääntyvää epävarmuutta kuvaava indikaattori on kuitenkin se, että Suomessa tehtyjen ansiotyötuntien määrä saavutti tähänastisen huippunsa jo puoli vuosisataa sitten eli vuonna 1965. Viime vuoteen mennessä niiden määrä on vähentynyt runsaalla kolmellatoista prosentilla, vaikka samaan aikaan 15-74-vuotiaiden suomalaisten luku on lisääntynyt yli neljänneksen (ks. kuvio). Uskon tämän kuilun levenevän tulevaisuudessa mahdollisesti jopa vauhdiltaan kiihtyen. Kun kilpailu maksetusta työstä kiristyy, voittajaksi selviäminen tulee epävarmemmaksi. Lisäksi voiton eteen joudutaan tekemään yhä enemmän maksamatonta työtä muun muassa pitkittyvien opintojen muodossa. Juuri tästä työn ja toimeentulon prekarisoitumisessa on pohjimmaltaan kyse.

Millaista on elää prekarisoituvan työn maailmassa?

Hyvän näkökulman tämänhetkiseen prekaarin työn maailmaan tarjoaa Laura Haapalan tuore kirja Joustava työ, epävarma elämä (Like 2016). Kirjoittaja on itse työskennellyt erilaisissa projektiluontoisissa töissä – muun muassa radiotoimittajana, musiikkiarvostelijana ja näytelmien käsikirjoittajana sekä nykyisin väitöskirjatutkijana - yhteensä parin vuosikymmenen ajan. Lisäksi hän on haastatellut kirjaansa varten useita erityyppisiä prekaareja töitä tekeviä ihmisiä.

Runsaat parisataasivuinen eloisasti kirjoitettu kirja jakautuu kolmeen osaan. Taustaosassa kirjoittaja hahmottelee laajoin kaarin työn historiallista kehitystä. Nykyaikaa lähestyttäessä hän zoomaa erittelynsä aste asteelta tarkemmin prekaariin työhön ja sen eri ilmenemismuotoihin. Prekarisaation keskeisenä liikevoimana kirjoittaja pitää neoliberaalia yhteiskuntapolitiikkaa. Analyysissa näkyy maailmalla aihepiiristä laajasti kirjoittaneen Guy Standingin ideoiden vaikutus. Kuvaus on tiivistä ja osuvaa, mutta olisin toivonut tekstin ottavan  näkyvämmin kantaa prekarisaatioteesiä vastaan sotiviin tilastohavaintoihin.

Kirjan toinen osa keskittyy prekarisaation subjektiiviseen puoleen eli prekaaria työtä tekevien ihmisten kuvauksiin omasta työstään ja elämästään. Tarkastelu on jäsennetty eri prekaarin työn muotojen mukaan niin että vuorollaan äänessä ovat määräaikaistyötä tekevät, osa-aikaiset, vuokratyötä tekevät sekä itsensätyöllistäjät. Käsittely taustoitetaan selvittämällä kunkin työnteon muodon kohdalla niiden yleisyys ja vallitsevat pelisäännöt. Kuvatut tarinat antavat elävän ja joskus aika raflaavan kuvan tämän päivän prekaarin työn todellisuudesta erilaisine arjen nöyryytyksineen, epävarmuuksineen ja toimeentulo-ongelmineen. Samalla ne informoivat selvästi niistä sosiaalisista kuiluista, joita esiintyy omiin tavoitteisiinsa häikäilemättä pyrkivien organisaatioiden, niiden ydinhenkilöstön ja marginaalisemmassa asemassa olevien välillä. Selväksi käy myös, miten näennäiseksi prekaaria työtä tekevien edunvalvonta jää usein tämän päivän ammattiyhdistysliikkeessä. Väliotsikoksikin noussut työttä ja rahatta jääneen graafikon saama sosiaalivirkailijan vastaus kuvaa hyvin prekaarin elämän yhtä peruspiirrettä: ”me ei anneta sulle mitään” (s. 155).

Onko työn tulevaisuudelle vaihtoehtoja?

Analyysinsa pohjalta kirjoittaja päättelee, että prekaarissa työssä ei ole enää kyse mistään nyky-yhteiskunnan vakiona pysyvästä marginaali-ilmiöstä, vaan yhä yleisemmäksi muuttuvasta uudesta normaalista. Samalla hän huomauttaa siitä, että prekaaria työtä tekevillä on monesti keskeinen asema jälkiteollisen verkostoyhteiskunnan luovan talouden, hoivan ja palvelujen moottorina. Tämä antaa heille mahdollisuuden vaatia teollisuusyhteiskunnan mukaisten instituutioiden uudistamista prekaaria työtä tukevalla tavalla.

Kirjan kolmas osa keskittyy pohtimaan uudistamisen sisältöä. Villakoiran ydin sisältyy kirjoittajan toteamukseen nyky-yhteiskunnan edessä olevasta tienhaarasta. ”Joko suuntaamme kohti kontrollin ja tarkkailun yhteiskuntaa vastikkeellisine sosiaaliturvineen ja tulo- ja varallisuuserojen kasvuineen tai kohti vapauden ja yhteisöllisyyden yhteiskuntaa, joka tavoittelee sosiaalista, inhimillistä ja ekologista kestävyyttä sekä antaa yksilöille toimeentulon turvan lisäksi mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen, itsensä kehittämiseen ja elämän mielekkyyteen” (s. 177).

Muutoksen haastavin tehtävä on vallitsevan talousajattelun radikaali uudistaminen. Tähän  kuuluu oleellisena osana irtautuminen kaikkia toimintojamme nykyisin ohjaavasta kasvun imperatiivista. Tämän ohella kirjoittaja vaatii yrityksiltä suurempaa yhteiskuntavastuuta, vallitsevien tulo- ja varallisuuserojen kaventamista, investointien painopisteen suuntaamista nykyistä järkevämmille aloille – kuten aineettomaan pääomaan, kestävään kehitykseen ja hyvinvointipalveluihin -, työehtojen kuntoonsaattamista myös prekaaria työtä koskien, kansalaisten perustulon turvaamista sekä työn uudelleenmäärittelyä. Viimemainittu on tehtävä niin, että myös nyky-yhteiskunnissa tehdyt lukuisat näkymättömän työn muodot saadaan näkyviksi ja niiden todellinen merkitys tunnustetaan. Optimistisena loppupäätelmänään kirjoittaja toteaa meillä olevan ”kaikki mahdollisuudet lähteä muokkaamaan yhteiskunnasta aiempaa ekologisempaa, inhimillisempää, yhteisöllisempää, empaattisempaa, valistuneempaa ja vähemmän materialistista”. Hän jatkaa, että ”eniten muutosta täytyy tapahtua ajattelun tasolla, ja sitä tapahtuu jo nyt” (s. 241).

Uuden talousajattelun aineksia

Vain vähän ennen Laura Haapalan kirjaa neljän kirjoittajan ryhmä – Maria Joutsenvirta, Tuuli Hirvilammi, Marko Ulvila ja Kristoffer Wilén – julkaisi Kirjan Talous kasvun jälkeen (Gaudeamus 2016). Kirja jatkaa sinänsä jo melko hyvin tunnettua degrowth-ajattelun perinnettä, mutta sitä pyritään viemään eteenpäin eteenpäin esittämällä tähänastista perusteellisempi ja uusklassisen talouskäsityksen rajat ylittävä analyysi nykyajan taloudesta ja sen keskeisistä elementeistä. Henkisesti kirja on samalla aaltopituudella Laura Haapalan kirjan kanssa, mutta se esittää laajemmin ja moniulotteisemmin ne talouspohdinnat, jotka jäävät toisessa teoksessa muutaman ohjelmallisesti kirjoitetun sivun mittaisiksi.

Kirjojen tarkastelut täydentävät toisiaan myös siten, että pyrkiessään laajentamaan nykyistä talouden käsitettä Joutsenvirran ym. kirjassa analyysiin sisällytetään sellaiset kotitalouksissa ja yhteisötalouksien piirissä tehdyt työt, jotka jäävät valtavirran taloudellisten tarkastelujen ulkopuolelle. Tämän ohella tarkastelua sävyttävät taloudellisten toimintojen luontoperustan merkityksen korostaminen ja hedonistisen hyvinvointikäsityksen korvaaminen eudaimonisella eli hyvää elämää t. inhimillistä kukoistusta painottavalla ajattelulla.

Kirjan varsinaisissa sisältöluvuissa puretaan kasvutalouden myyttejä, käydään läpi nykyajan talouden keskeisimpiä tuotannontekijöitä, pohditaan ekologisesti kestävän talouden vaatimuksia, hahmotellaan uusia työnteon muotoja sekä tutkitaan yhteishyvän tuottamisen mahdollisuuksia omaehtoisesti toimivissa paikallistalouksissa. Kirjoittajat ovat aktiivisen kiinnostuneita paikallisrahan käytöstä vaihdon välineenä pienten yhteisöjen toimintaa järjestettäessä.

Kirjan lopussa pohditaan nykyisen kasvumallin muuttamisen mahdollisuuksia ja muutoksen aikaansaamiseksi tarjolla olevia keinoja. Tässä yhteydessä kirjoittajat eivät syöksy esittämään mitään kaikenkattavaa muutosohjelmaa, vaan he alkavat tarkastelunsa nyky-yhteiskuntien arjessa reaalisesti meneillään olevista muutosprosesseista. Esimerkiksi näistä käyvät ihmisten yritykset muuttaa kestämättömiksi osoittautuneita kulutustottumuksiaan. Vasta myöhemmässä vaiheessa kirjoittajat näkevät mahdolliseksi sellaisen poliittisen voiman kehittymisen, jota tarvitaan isompien systeemitason muutosten toteuttamiseen. Ja kun Laura Haapala nosti omassa kirjassaan avainasemaan ajattelun tasolla tapahtuvan muutoksen, tämän kirjan tekijät peräänkuuluttavat ”mielenkumousta” eli uudenlaisten ajattelutapojen omaksumista (s. 253).

Kuuluvatko viestit?

Moni voi tulkita kuvaamani kirjat varsin tavanomaisiksi humanistilukeneiston hyökkäyksiksi vallitsevaa talousajattelua vastaan. Sellaisina niiden vaikutus varsinaiseen yhteiskuntapoliittiseen päätöksentekoon jäisi luonnollisesti hyvin vähäiseksi. Etenkin Talous kasvun jälkeen –kirjan kohdalla riskiksi voi muodostua myös se, että sen ehdotukset edesauttavat hyvää tarkoittavan vaihtoehtotalouden rakentumista eräänlaiseksi nyky-yhteiskunnan pikantiksi kylkiäiseksi. Samaan aikaan talouden pääosa voi jatkaa kehittymistään globaalin kilpailun ehdoilla sekä ympäristölle ja heikompiosaisille aiheutuvista haitoista vähät välittäen.

Toisaalta kannattaa ottaa huomioon, että vallitseva kasvumalli ja sen taustalla oleva talousajattelu ovat ajautuneet viime aikoina lähes täydelliseen umpikujaan. Kasvun ajat ovat jääneet taakse kehittyneissä teollisuusmaissa, eikä taloustieteilijöillä ole tarjottavanaan juuri helikopterirahaa parempia reseptejä kehityksen uudelleenkäynnistämiseksi. Yhteiskunnat ovat rikki sosiaalisesti, ja yhtä suurissa vaikeuksissa ovat poliittiset päätöksentekojärjestelmät. Vauraat teollisuusmaat linnoittavat rajojaan säälliset elämisen mahdollisuudet menettäneiden köyhien maiden asukkaiden invaasiopyrkimyksiä vastaan, terrorismi ja sitä vastaan käytävä sota eskaloituvat eikä mikään taho pyri ratkomaan ihmiskunnan edessä olevia suuren mittaluokan ongelmia.

Uudenlaista ajattelua siis todella tarvitaan, ja kipeimmin sitä tarvitaan nyky-yhteiskuntien tärkeimpien päätöksentekijöiden keskuudessa. Toivottavasti edes valistunein osa Suomen päätöksentekijöistä uskaltautuu lähitulevaisuudessa kurkistamaan vakiintuneiden ajatuskehikoidensa ulkopuolelle. Tämän voi aloittaa muun muassa tutustumalla nyt ilmestyneiden kahden kirjan sisältämiin ideoihin. Voin luvata, ettei se tule olemaan hukkaan heitettyä aikaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset