AnttiJuhaniKasvio

Sukupolven mittainen unelma

1940-luvun lopulla syntyneenä katson kuuluvani etuoikeutettuun sukupolveen. Elämämme on ollut yhtäjaksoista aineellisen hyvinvoinnin kasvua, ja siihen on sisältynyt mahdollisuus kokonaan uudenlaisten elämysten hankkimiseen. Emme ole joutuneet kärsimään sodista tai turvattomuudesta, ja voimme odottaa vielä monia terveitä elinvuosia. Uusien tietojen valossa joudumme kuitenkin miettimään yhä vakavammin sitä hintaa, jolla nauttimamme tulokset on saavutettu. Samalla joudumme miettimään, miten seuraavien sukupolvien edessä olevia koettelemuksia voitaisiin lievittää.

Sylin täydeltä hyvää elämää

Syntyessäni maapallolla eli vajaat 2,5 miljardia ihmistä, ja suomalaisia oli alle neljä miljoonaa.  Ollessani pikkulapsi suomalaisten elinolot olivat sodan jäljiltä vielä karuja, ja niin seimissä kuin kouluissakin oli ahdasta. Kulutusmahdollisuutemme paranivat kuitenkin nopeasti. Teini-iässä pääsimme nauttimaan uudenlaisesta nuorisokulttuurista, ja älyllisempiä harrastuksia ruokkivat moderni lyriikka, romaanikirjallisuus ja uuden aallon elokuvat. Oli hienoa oli seurata Pariisin opiskelijamellakoita ja rauhanliikkeen nousua sekä lähteä itsekin mukaan Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin.

Opiskelemaan pääsy ei ollut yliopistojen laajentumisvaiheessa vaikeaa, ja e-pillerit poistivat seurusteluun liittyviä pelkoja. Nuoruusvuosinani elettiin kaikkialla länsimaissa huikeaa kulttuurisen, poliittisen ja seksuaalisen vapautumisen aikaa. Myös työelämään pääsy oli vielä 1970-luvun alussa helppoa. Oma tutkijanurani alkoi, kun gradun lausuntoja hakiessa professori kutsui minut seuraavaksi aamuksi töihin yliopistolle. Siitä lähtien olen voinut jatkaa tutkimustyötä yhtäjaksoisesti eläkkeelle siirtymiseen saakka.

Elimme vuosikymmeniä kylmän sodan varjossa, mutta sukupolveni on säästynyt sodilta. Taloudellisesti sekä Suomi että muu maailma ovat läpikäyneet elinaikanani huikean taloudellisen ekspansion. 1940-luvun lopulta lähtien maailman kokonaistuotanto on lisääntynyt noin kaksikymmenkertaisesti, ja suomalaisten henkeä kohti laskettu elintaso on kuusinkertaistunut. Huippukokemukseksemme muodostui Suomen nousu uuden tietotalouden eturintamaan vuosituhannen vaihteessa. Tuon aseman olemme menettäneet, mutta jäljellä ovat kehittyvien medioiden radikaalisti arkea muovaavat vaikutukset.

Rooman klubi käynnisti 1970-luvun alussa keskustelun taloudellisen kasvun rajoista, ja olemme läpikäyneet pari öljykriisiä. Mikään keskeinen luonnonvara ei kuitenkaan lopu vielä lähitulevaisuudessa, ja viime aikoina raaka-aineiden hinnat ovat laskeneet. Vaikka ihmisten aiheuttamat ympäristömuutokset varjostavat vakavasti tulevaisuuttamme, keskustelua on käyty lähinnä pitkien ajanjaksojen kuluessa etenevistä kehitystrendeistä.

Tästä eteenpäin toimeentulomme on eläkkeiden ja mahdollisesti kertyneen varallisuuden varassa. Vaikka eläkejärjestelmämme kestävyys on koetuksella, edessä olevat leikkaukset kohdistuvat pääosin hieman nuorempiin ikäluokkiin.  

Kun kaiken summaa yhteen, voin hyvin perustein katsoa ilmaantuneeni maailmaan poikkeuksellisen suotuisana ajankohtana. Yksikään aiempi sukupolvi ei ole voinut kokea niin huikeaa rauhan ja aineellisen vaurastumisen aikaa, eikä samanlaista mahdollisuutta ole luvassa seuraajillemmekaan.

Maailma loppuu kesken

Keskeisin nykyisten sukupolvien elinmahdollisuuksia rajoittava tekijä on se, että ihmisten lukumäärä maapallolla on kasvanut jo yli seitsemään miljardiin. Vuosisadan lopulla luvun odotetaan kasvavan yli yhteentoista miljardiin. Valtaosa tästä väestä elää vielä kehitysmaissa hyvin vaatimattomissa oloissa, mutta nykyisin he haluavat edes lastensa pääsevän nauttimaan meidän tapaamme modernin elämän mukavuuksista.

Vaurastumistoiveet ajavat moderneille työmarkkinoille koko ajan kasvavan määrän ihmisiä. Kilpailu hyvistä työtilaisuuksista on ankaraa, ja globalisaation aikakaudella se ulottuu entistä suoremmin myös kehittyneisiin teollisuusmaihin. Teollisuusmaiden talouskasvu hidastuu niiden väestön vanhentuessa, ja hyvien työpaikkojen löytyminen vaikeutuu robotisaation etenemisen, organisaatioiden toimintatapamuutosten ja uuden jakamistalouden yleistymisen vuoksi. Suomessa vaikeudet ovat tavanomaista suurempia, sillä olemme pudonneet monta porrasta alaspäin kansainvälisen työnjaon hierarkiassa. Tämän seurauksena kaikkia etuuksia tullaan karsimaan, eikä kerran menetettyjä asemia korjata vuodessa tai kahdessa, vaan tulokseen pääsy edellyttää pitkään kestävää johdonmukaista työskentelyä.

Maailmantalouden kasvun on oltava todella voimakasta, jos ihmisten työllistymistarpeet halutaan saada tyydytetyiksi meillä ja muualla. Kasvuun ei kuitenkaan päästä, sillä jo nykyisen hyvinvointimme tason saavuttaminen on johtanut selvästi maapallon kantokyvyn ylittävään luonnonvarojen kulutukseen. Olemme polttaneet vuosituhansien edestä maapallon kuorikerrokseen kertyneitä fossiilisia varantoja, valjastaneet kolme neljännestä maapallon jäättömästä maa-alasta ja 25-40 % luonnon primaarituotannosta palvelemaan omia tarpeitamme ja käynnistäneet evoluutiohistorian pahimman sukupuuttoaallon. Olemme myös luoneet biosfäärin rinnalle kokonaan uudenlaisen teknosfäärin, jota ilman elämämme ei voi jatkua ja joka kehittyy pitkälti omia lainalaisuuksiaan noudattaen (lisätietoa löytyy muun muassa täältä).

Ilmastonmuutos on vain yksi niistä megaluokan riskeistä, jotka kasvavat modernisaation jatkuessa ja laajentuessa kaikkialle maailmaan.  Kilpailu jäljellä olevista luonnonvaroista kiristyy, ja elinehtojen heikkeneminen etenkin kuumuudesta ja kuivuudesta kärsivillä alueilla synnyttää kasvavia muuttoliikkeitä. Tämä kiristää yhteiskuntien välisiä suhteita, ja sotilaallisten konfliktien riskit lisääntyvät. Yhteiskuntien toimintojen ylläpitäminen muuttuvissa oloissa edellyttää entistä monimutkaisempien teknologisten järjestelmien rakentamista, ja samalla kasvavat niiden virhetoimintojen aiheuttamat riskit. Vaarat ulottuvat myös ihmisten terveyteen esimerkiksi maailmanlaajuisten pandemioiden muodossa.

Siten tulevien sukupolvien työnsaantimahdollisuudet muuttuvat nykyistä epävarmemmiksi, ja myös heidän aineellinen elintasonsa jää todennäköisesti meitä alhaisemmaksi. Turvallisuustilanne heikkenee, ja Suomeen hakeutuu kasvava määrä kotiseuduillaan elämisen mahdollisuudet menettäneitä ihmisiä. Voimme joutua puolustamaan jälleen itsenäisyyttämme asein, ja ympäristökatastrofit, suuronnettomuudet tai terveyttä uhkaavat vitsaukset voivat ajaa yhteiskunnan totaaliseen kaaokseen. Vaikka yksittäisten riskien todennäköisyydet ovat pieniä ja monien ympäristöongelmien odotetaan muodostuvan akuuteiksi vasta hieman myöhemmin, emme todellisuudessa tiedä turvallisten kynnysrajojen sijaintia. Tämä koskee esimerkiksi sitä ilmaston lämpenemisen vaihetta, jonka jälkeen pohjoisten alueiden valtaisat metaanivarannot alkavat purkautua hallitsemattomasti ilmakehään. Kuten Euroopan pakolaiskriisin äkillinen kärjistyminen osoittaa, entrooppiset prosessit voivat lähteä liikkeelle milloin hyvänsä, ja yksien järjestelmien kriisiytyminen heijastuu herkästi myös muiden keskeisten järjestelmien toimintaan.

Onko ongelmiin ulospääsyä?

Varsinkin Pariisin ilmastokouksen kynnyksellä meille esitetään tavan takaa varoituksia niistä haitallisista seurauksista, joita ilmastonmuutoksen eteneminen voi tuoda mukanaan. Eri maat ovat tehneet omia sitoumuksiaan, ja liikkeellä ovat myös lukuisat suuret kaupungit ja liiketoimintojaan kestävämpään suuntaan ohjaavat yritykset. Niin uuden työn nälkä kuin tyydytettävien tarpeiden määrä jatkavat kuitenkin kasvuaan. Siksi eri maiden päätöksentekijät karttavat kuin ruttoa sellaisia toimia, jotka voisivat vaikeuttaa ensi sijalla olevien kasvu- ja työllisyystavoitteiden saavuttamista.

Eri puolilla maailmaa rakennetaan kyllä lisää aurinko- ja tuulivoimaa, autonvalmistajat tuovat markkinoille uusia sähkökäyttöisiä ajoneuvoja ja cleantech on kaikkialla muodissa, mutta todellisuudessa ihmiskunnan toiminnot ajautuvat vuosi vuodelta kestämättömämmälle pohjalle. Samalla hupenee se aika, joka on vielä käytettävissä sivilisaatiomme pelastamiseksi kokonaisvaltaiselta tuholta.

Todellisen muutoksen aikaansaamiseksi ihmiskunnan tulisi ryhtyä supistamaan rajusti sekä luonnonvarojen kulutusta että ympäristön kuormittamista riippumatta siitä, mitkä ovat niiden mahdolliset kasvu- ja työllisyysvaikutukset. Samalla tulisi tehostaa globaalia väestöpolitiikkaa niin, että väestönkasvu pysähtyy ja kääntyy laskuun mahdollisimman pian. Lisäksi olisi turvattava resurssien nykyistä oikeudenmukaisempi jakaminen niin, että myös köyhimmät väestöryhmät pääsevät tyydyttämään oleelliset tarpeensa samalla kun luonnonvarojen käyttö kokonaisuudessaan pysyy kestävän kehityksen rajojen sisäpuolella.

Tällaisten politiikkamuutosten esittäminen kuulostaa nykyoloissa täysin utooppiselta. Oikeiden tavoitteiden asettaminen on kuitenkin vasta ensimmäinen askel siinä valtavassa urakassa, joka ihmiskunnalla on edessään. Isompi haaste on keinojen löytäminen tavoitteiden toteuttamiseksi käytännössä, sillä toistaiseksi meillä ei ole vielä tuossa työssä tarvittavaa tietoa käytettävissämme. Mutta kun vaihtoehtoina ovat utopia tai tuho, utopian mahdollisuuteen uskominen tuntuu ihan järkevältä valinnalta.

Joka tapauksessa sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta voidaan hyvin sanoa, että kestävämmän tulevaisuuden puolesta tehtävä työ on noussut oman sukupolveni tärkeimmäksi velvollisuudeksi. Emme varmastikaan halua jäädä historiaan sinä sukupolvena, joka tyhjensi kerralla koko pajatson ja joka ei edes välitä seurauksista. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset