AnttiJuhaniKasvio

Tuhoa ilman luovuutta

Entinen työnantajani Työterveyslaitos joutuu järjestäämään toimintojaan uudelleen valtionavun vähentyessä yhteensä lähes 40 prosentilla. Laitoksen nykytilanne ja sitä edeltänyt kehitys käyvät hyvin esimerkiksi suomalaisen innovaatiopolitiikan mahdollisuuksista ja niiden tuhlaamisesta yleisemminkin.

Mittakaavaongelmia

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen vaati vähän aikaa sitten paimenkirjeessään yliopistoilta kansainväliselle huipulle yltävää tutkimusta. Minnesotan yliopistossa vierailuprofessorina työskentelevä Juhana Aunesluoma kommentoi vaatimusta toteamalla, että yksinomaan hänen isäntäyliopistonsa vuosibudjetti on samansuuruinen kuin kaikkien suomalaisten yliopistojen yhteenlaskettu rahoitus (Suomen kuvalehti 28.10.). Vähän myöhemmin Leuvenin yliopistossa professorina työskentelevä Otto Toivanen muistutti kasautumis- ja mittakaavaetujen merkityksestä korkeatasoisiin tutkimustuloksiin pyrittäessä (HS 30.10.).

Suomessa pääosa tutkimuksesta tehdään alueellisesti hajautuneiden yliopistojen pienillä tieteellisillä laitoksilla, joissa professorien aika kuluu kaikkeen muuhun kuin varsinaiseen tieteelliseen tutkimustyöhön. Jo oman tutkimusalan kehityksen seuranta on vaikeaa tutkimusyhteisön pienuuden ja kirjastoresurssien rajallisuuden vuoksi. Ja koska kokopäiväistä tutkimustyötä päästään tekemään yleensä vain lyhytaikaisen projektirahoituksen turvin, sekä professoreilta että tutkijoilta kuluu tuhottomasti aikaa toiminnan jatkuvuuden varmistamiseen. Varsinaisten pitkäjänteisten tutkimusohjelmien toteuttaminen jää useimmilla saavuttamattomaksi unelmaksi.

Valtion sektoritutkimuslaitosten tilanne on erilainen sikäli, että niissä voidaan tehdä tutkimusta kokopäiväisesti ja yliopistoja pitkäjänteisemmin. Kansallisen tason viranomaisohjauksessa toimiessaan laitokset eivät ole kuitenkaan pystyneet aina saavuttamaan sellaista intellektuaalista vireyttä ja dynaamisuutta, jota korkeatasoisen tutkimusyhteisön kehittyminen edellyttää. Lisäksi pienen maan ylläpitäminä laitoksina toiminnan volyymi jää niissäkin yleensä selvästi isojen maiden vastaavia organisaatioita pienemmäksi.

Poikkeus säännöstä

Työterveyslaitos sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen varsin vaatimattomasti Helsingin yleiseen sairaalaan perustetusta ammattitautien osastosta ja tutkimuksen tueksi perustetusta säätiöstä. Vähitellen laitos kasvoi kuitenkin työmarkkinajärjestöjen tukemana, suotuisten poliittisten olosuhteiden myötävaikutuksella ja dynaamisen johtonsa ansiosta Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen isoksi – parhaimmillaan tuhatkunta ihmistä työllistäväksi – asiantuntijaorganisaatioksi, joka nautti varsin suurta arvostusta niin kansallisesti, kansainvälisesti kuin urallaan eteenpäin pyrkivien tutkijoiden keskuudessa. Laitos hankki itselleen kunnon kirjaston, jonka toivottiin kehittyvän alansa kansalliseksi keskuskirjastoksi.

Toki Työterveyslaitoksen toiminnassa oli puutteensa myös parhaan kukoistuksen aikana. Voimansa tunnossa laitos pyrki monopolisoimaan kutakuinkin kaiken alan tutkimusrahoituksen itselleen, ja talon pääjohtajalla oli taipumus kääntää kaikki työelämän ongelmat työterveyteen ja turvallisuuteen liittyviksi. Laitoksen päätöselimiin valittujen ministeriöiden ja työmarkkinajärjestöjen edustajien harjoittama ohjaus oli ajoittain varsin politisoitunutta, ja erityisesti taistolaisuutta kavahdettiin. Mutta tutkimuksen taso oli hyvä, ja monet viime vuosikymmenten suomalaisista huippututkijoista ovat olleet ainakin jossakin uransa vaiheessa tekemisissä laitoksen kanssa. Toiminnan aiemmista kehitysvaiheista voi hankkia lisätietoa perehtymällä laitoksen tuoreeseen historiikkiin (Eino Ketola: Majakka ja Luotsi: Työterveyslaitos 1945-2015. Helsinki: TTL 2015).

Toki jälkikäteen voidaan kysyä, oliko Suomen kokoisessa maassa järkevää rakentaa Yhdysvaltain NIOSH:in jälkeen maailman toiseksi suurimmaksi väitetty työterveysalan asiantuntijaorganisaatio. Mutta tosiasiaksi jää se, että työelämän kehittämiseen ei ole kiinnitetty missään muualla niin paljon huomiota kuin Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Näihin maihin kertyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla myös poikkeuksellisen suuri määrä työelämään kohdistuvaa asiantuntemusta. Eri maiden profiilit erilaistuivat niin, että Suomen ollessa hyvä työterveyteen liittyvissä kysymyksissä Ruotsi ja Norja loistivat työorganisaatioiden sosioteknistä kehittämistä koskevalla osaamisellaan. Siten Pohjoismaat kykenivät ainakin hetkeksi saavuttamaan poikkeuksellisella tavalla ne tieteellisen toiminnan kasautumis- ja mittakaavaedut, joiden merkitystä esimerkiksi Otto Toivanen on äskettäin korostanut.

Pohjoismaiset työelämäinstituutiot ovat edelleen maailman kehittyneimpiä Suomen surkeasta työttömyystilanteesta huolimatta. Siksi niitä rakennettaessa kertyneelle osaamiselle voisi löytyä meidän aikanamme paljonkin kysyntää muualla maailmassa. Onhan esimerkiksi Kiinassa työikäisen väestön määrä kääntymässä lähivuosikymmenten aikana rajuun laskuun. Jos maan talouskasvun ei haluta pysähtyvän kokonaan, työolojen kehittämiseen ja kansalaisten työkyvyn säilyttämiseen on kiinnitettävä jatkossa aivan toisella tavalla huomiota kuin tähän asti on tehty. Samaan aikaan työikäisen väestön ja modernien työpaikkojen määrä on voimakkaassa kasvussa muualla kehittyvässä maailmassa. Mutta meidän kykymme vastata kasvavaan asiantuntemuksen kysyntään on kutistunut vauhdilla, ja tämä kehitys näyttää jatkuvan edelleen.

Takaisin riviin

Työterveyslaitoksen asema oli vahva ja siihen kohdistettiin paljon odotuksia vielä Suomen liittyessä EU:n jäseneksi. Viime aikoina laitoksen toimintaa on kuitenkin pyritty kehittämään ennen kaikkea kansallisen tason palveluorganisaationa. Talon tieteellisiä julkaisufoorumeja on karsittu ankarasti ja kansainvälisen tieteellisen kirjallisuuden hankinta on lähes kokonaan lopetettu. Monet urallaan aktiivisesti eteenpäinpyrkivät tutkijat ovat hakeutuneet muiden organisaatioiden palvelukseen, ja myös jäljelle jääneet suhtautuvat epäluottamuksella jatkamismahdollisuuksiinsa talon sisällä. Toimintakulttuurin muutos näkyy väistämättä myös talon tuottamien asiantuntijapalvelujen laadussa. Talon edustajat tyytyvät esityksissään entistä useammin samaan pinnalliseen retoriikkaan, joka löytyy kaikkien konsulttien powerpointeista.

Äskettäin Työterveyslaitos on ilmoittanut karsivansa henkilöstöään tässä vaiheessa enimmillään parin sadan henkilötyövuoden verran (tiedote). On aika helppo ennustaa toimintojen hiipuvan jatkossakin, sillä laitoksen odotetaan todennäköisesti toimivan entistä fokusoidummin työterveyshuollon kansallisena tukiorganisaationa. Pelkästään tuon tehtävän suorittamiseen ei tarvita enää kovin suurta asiantuntijajoukkoa. Emme myöskään tiedä, tuleeko työterveyshuolto ylipäätään säilymään Suomessa omana erillisenä palvelunaan vai tullaanko se sulauttamaan osaksi yleistä terveydenhuoltoa.

Laitoksen aseman heikentymisestä ei voida syyttää yksinomaan talon johtoa, sillä se joutuu noudattamaan varsinaista päätösvaltaa käyttävien valtiovallan ja työmarkkinajärjestöjen edustajien tahtoa. Ja ainakin itse olen saanut sellaisen kuvan, että nämä tahot ovat olleet kohtalaisen tyytyväisiä talon toimintakulttuurin viimeaikaiseen kehittymiseen. Sen sijaan pyrkimykset toimintojen tieteellisen tason tai kansainvälisen profiilin nostamiseen eivät ole saaneet erityistä kannatusta, jos sellaisia on vielä esiintynyt.

Väärää innovaatiopolitiikkaa

Innovaatiopolitiikan näkökulmasta Työterveyslaitoksen tarina kertoo siitä, että Suomessa on aikanaan kulutettu varsin huomattava määrä resursseja yhden erityisalan osaamispääoman kasvattamiseen. Näiden panostusten ansiosta synnytetty kriittinen massa on kuitenkin päästetty rapistumaan ennen kuin sitä on päästy kunnolla hyödyntämään. Tänään maailmalla tarvitaan kipeästi korkeatasoista työelämään, työoloihin ja ihmisten terveyteen kohdistuvaa asiantuntemusta. Mutta meillä vielä mahdollisesti tarjolla olevasta osaamisesta ei olla enää kovin kiinnostuneita. Häviäjän osaan tässä leikissä jäävät sekä suomalainen tiede että suomalainen työelämä.   

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Kai Schleutker

'Työelämän kehittämiseen ei ole kiinnitetty missään muualla niin paljon huomiota kuin Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Näihin maihin kertyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla myös poikkeuksellisen suuri määrä työelämään kohdistuvaa asiantuntemusta.'

Silti suomalaisessa työelämässä työhyvinvointi ja työilmapiir eivät kaiketi ole kovin korkealla tasolla (työilmapiiribarometrit, ,alhainen eläköitymisikä verrattuna moneen muuhun maahan).

Oireellista ? Sivusta seuraava voi tulla siihenkin johtopäätökseen että työelämää tutkitaan jopa liikaa ... ja liian konsensusohjalta (samat tahot toimijoina joka paikassa, valtion rahoitusta käytetään).

Käyttäjän AnttiJuhaniKasvio kuva
Antti Kasvio

Niin, voisihan tutkimuksen mahdollisen liiallisuuden ilmaista niinkin, että emme voi elättää jatkossa itseämme vain kehittämällä toistemme töitä.

Mutta vakavammin ottaen: kyllä Suomi edelleen sijoittuu kohtalaisen hyvin kansainvälisissä työelämän laatuvertailuissa. Isommat ongelmat löytyvät tuottavuuden ja kilpailukyvyn ulottuvuudelta.

Tutkimuksen korporatiiviseen ohjaukseen liittyy etujen ohella kiistatta myös ongelmia. Esimerkiksi meidän tehtävänämme Työterveyslaitoksella oli eritellä työelämän muutostrendejä, mutta usein etujärjestöt näyttivät tietävän ne paremmin tutkimattakin. Parasta tutkimusta tuntui olevan sellainen, josta sai sopivaa materiaalia edunvalvonnan käyttöön.

Toki työelämän järjestöillä täytyy olla mahdollisuus ilmaista tarpeitaan yhteiskunnan rahoittaman tutkimuksen suhteen. Mutta tuolloin järjestöjen tulisi olla valmiita hyväksymään se, että ilman liian kahlitsevia ennakkoehtoja tuotettu objektiivinen tieto työelämän muutoksista palvelee aikaa myöten parhaiten edunvalvonnan tarpeita. Ja onhan tutkimuksen ensisijainen tehtävä palvella koko yhteiskuntaa sekä kaikkien työelämässä mukanaolevien tiedontarpeita.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset